Nuiva, kuiva sisäinen aikuinen – tasapainon löytäminen arjessa

Oli pimeä, pitkän marraskuun myöhäinen iltapäivä. Väsytti, nälätti, ja oli kiire kotiin. Ruokahuolto, treenikuljetukset, pyykit, pari työasiaa ja kaipaus sohvalle kaikki nakersivat takaraivossa. Matka iltapäiväkerhosta tihkusateessa ja villakangastakissa kotiin tuntui kestävän ikuisuuden.

Lapsi sen sijaan tutki pusikoita, keräsi keppejä ja hakkasi niitä kiviseiniin ja kaikkeen mitä eteen sattui – täysin kiireettä. Hän kääntyi innostuneena puoleeni ja esitteli ylpeänä saalistaan: upeita, pitkiä keppejä ja muutama todella tarpeellinen lyhyt! “Kato nyt, äiti!”

Silloin kuulin oman kireän äänen sanovan:

"Ei niitä keppejä voi viedä kotiin, jätä ne puistoon!"

Lapsen kasvot venähtivät.

"Joku ne joutuu kuitenkin siivoamaan, eikä meidän eteiseen tuoda enää yhtään keppiä sotkemaan!"

Siinä hetkessä katsoessani lapseni lysähtänyttä olemusta yhtäkkiä ymmärsin: kuinka ankea ja iloton sitä aikuinen ihminen välillä on? Mitä väliä muutamalla kepakolla? Oliko oikeasti niin tärkeä asia, että tämä piti kieltää? Voisiko ankea marraskuu olla vähemmän ankea jos voisimme iloita yhdessä mielettömästä keppisaaliista? Ryppyotsaisuus hiipii kanssakäymiseen ihan varkain, eikä järkevä ei ole aina paras vaihtoehto. Enkä edes aloita yhteydestä: millaisissa kanssakäymisissä lapsen kanssa sitä on, millaisissa ei…

Sisäinen aikuinen – hyödyllinen mutta ankara

Meillä kaikilla ääneen pääsee usein sisäinen aikuinen. Se on hyödyllinen ääni, jota useimmiten kannattaa kuunnella. Se käskee laittaa puhelimen pois ja kömpiä nukkumaan, jotta huominen työpäivä ei mene haukotellessa. Se muistuttaa maksamaan vuokran ennen lentolippujen ostamista ja patistaa kuntosalille silloinkin, kun sohva houkuttelee. Se vertailee lainankorkoja ja putsaa nahkakengät ennen talvisäilytystä.

Mutta.

Sama tyyppi on välillä myös ankara ja tyytymätön piiskuri, joka vaatii täydellisyyttä ja kritisoi, kun emme (ymmärrettävästi) suoriudukaan (kohtuuttomien) odotustemme mukaan. Se latelee loputtomia sääntöjä, jotka uuvuttavat ja lisäävät riittämättömyyden tunnetta, sillä sisäisen kriitikkosi vaatimuksia on mahdoton täyttää. Elämästä voi tulla pelkkää suorittamista, jotta sisäinen aikuinen hyväksyisi meidät edes hetkeksi.

Tasapaino on avain hyvinvointiin

Toiset taas elävät enemmän sisäisen lapsensa vietävänä. Pahimmillaan se tekee arkisista asioista vaikeita:  kaikki lipsuu ja elämän suunta tuntuu olevan hukassa. Lievimmillään tahtotaaperon uhma näyttäytyy turhana kapinointina, vastuuntunnottomuutena tai levottomuutena. Joskus ihan tavallinen arki voi tuntua tylsältä, koska kaiken pitäisi olla kivaa, jännittävää ja uutta. 

Joustavuus näiden roolien välillä on avain tasapainoon. Kyky välillä kapinoida ankean aikuisen tylsiä sääntöjä vastaan ja heittäytyä leikkiin. Toisaalta on osattava myös lopettaa leikki ja kantaa vastuuta teoistaan ja valinnoistaan. 

Ehkä joskus on ihan ok tuoda muutama keppi eteiseen.